Find yourself!

torstai 29. lokakuuta 2015

Uudet polut, vanhat kengät

Elämä on tällähetkellä sellainen hiljaa pyörivä maailmanpyörä. Hitaasti kierros kierrokselta uusia asioita ja ihmisiä hyppää kyytiin, tunteet heiluvat koppien mukana.

Tässä viimeviikkojen aikana päähäni on iskostunut upea oivallus; minun elämäni alkaa näyttää _minun_ elämältäni. Minulla on joukko uusia, mahtavia ystäviä ja vanhoista tuttavuuksista olen ystävystynyt paremmin sellaisten kanssa joiden kanssa en koskaan luullut olevani oikeutettu ystävystyä. Negatiiviset ihmissuhteet ovat jääneet taaemmalle eivätkä ne hallitse minua entisen lailla. Aika siistiä.

Myös eteen tulevat haasteet näyttävät paljon helpommilta läpäistä, kun päässä on tarkahko aikataulu ja toimintasuunitelma niiden suorittamiseksi. Edes ajatus siitä, että osittain omankin päätöksen kautta koulu venähtää neljännelle vuodelle (se tekee sitten viisi vuotta toisella asteella, hui!) ei tunnu kamalalta vaan lähinnä mahdollisuudelta. Olen aika iloinen.

Koulun ja muiden vähän hullujenkin päätöksien lisäksi olen päästänyt itseni antautumaan hieman myös tunteilleni: minulla on uusi parisuhde. Minä seu-rus-te-len. Minä joka vielä hetki sitten kirosi maailman miehet alimpaan pohjamutaan ja vannoi kissakoiranaiserakoitumisen nimeen.
Olen yhtäaikaa iloinen, jännittynyt, panikoiva ja ällöromanttisella tuulella. Tuntuu aika hurjalta. 
Silloin kuin vähiten sitä odottaa, pompahtaakin tällainen ihminen eteen ja väläyttää vastustamattoman suloisen hymynsä päin naamaa, hakkaa kanssani minecraftia (jos luet tätä, se oli TASAPELI), harjaa hiukseni ja lyö unissaan turpiin. 

Niimpä niin. Tähän postaukseen voisin vaikka lätkäistä pari kuvaa Vantaan reissulta, se kun olennaisesti liittyy aiheeseen.





Näiden tarinahan siis on se, että päätettiin Vesan ja Joonaksen kanssa törmätä erään parkkihallin ylimmässä kerroksessa syystä että voidaan. Tuli sitten puheeksi että Joonas saisi minusta räpsäistä joskus uuden profiilikuvan facebookkiin - haha - ja päätettiin testata voisiko tuolla kuvailla.

Profiilikuvaksi nämä eivät päätyneet sattuneista syistä mutta ihan jänniä räpsyjä silti pikaotoksiksi. Ehkä minä joskus opin edes yrittämään näyttää jotenkin ihmismäiseltä ja avaamaan silmät silloinkin kun joku muu minua kuvaa. Ehkä.. 

Mitenhän tässä taas näin kävi, piti päivittää koulutyön blogia ja eksyinkin tänne. Hups. Nyt ainakin nappaan pullopussin kouraan ja lähden hakemaan tsemppisuklaata! Seuraavaan kertaan,

Possuminne.