Find yourself!

torstai 27. helmikuuta 2014

Pyörähdellen wanhaksi

Noniin, vihdoin on saatu edes osa kuvista pieniin kätösiin, ja pääsen julkaisemaan niitä tännekin.

Tänä vuonna ystävänpäivähän meni jälleen wanhojen parissa, tällä kertaa olin itse siellä tanssahtelemassa. Päivä alkoi 4.45 herätyksellä, pikaisella viilettämisellä Iidan luokse kaunistautumaan, ja siitä juoksulla koululle etsimään kavaljeeria ja kuvauksiin.

Ensimmäiseksi tanssittiin siis meidän koululla. Alkujonottelu ahtaassa käytävässä sai muunkin kun adrenaliinin virtaamaan, eikä sitä happea sen enempää salinkaan puolella ollut.. Jännitystärinä hiipui parinkymmenen ensimmäisen askeleen aikana, ja loppuaika sujuikin kuin tanssi - heh. Pian oltiinkin jo famessa menossa, vaikka tuntui että oli kulunut vasta vartti! Jossain vaiheessa piiritanssia oli kuulemma tuolla kavaljeerilla lennellyt liina somasti keskellä rinkiä - olen ollut vissiin keskittynyt näyttämään murhaavalta (sain tästä palautetta) että en ole itse edes huomannut asiaa!

Koululla oli paljon ystäviä ja luokkalaisia katsomassa, perhettä myöten. Kuvia kuvien perään, nauramista ja eestaas ryntäilyä. Mutta eihän mikään päivä voi mennä läpi ilman katastrofin siementä: tanssien ryhmäkuva otettiin pimeässä salamavaloilla, ja migreenitaipumukseni yhdistettynä lievään nestehukkaan meinasi ottaa yliotteen. Pari viimeistä kuvaa kyyristelin kaksinkerroin toivoen etten laattaa muiden päälle, ja että saisin äkkiä sen vinkunan pois korvistani. Kuvien jälkeen kun pääsin hoipertelemaan istumaan ja valot syttyivät, olo helpotti hetkessä. Onneksi se siemen ei sitten itänytkään.



















Ruokailu oli aika hiljainen hetki. Suurinosa pareista olivat luistelleet jonnekin muualle nauttimaan juhlavaa päivällistä. Me jotka sitten jäimme meidän koululle syömään, hajaannuttiin taitavasti ympäri ruokalaa. Ideanahan ilmeisesti oli ollut yhdessä ruokailu, tai jotain. Parempi varmaan näin kuitenkin.



Meillä ei ollut minkään sortin erityiskohteluita tarjoiluineen mitä on muissa kouluissa saattanut olla, mutta ainakin kavaljeerit osasivat etiketin! Tarjottimet napattiin oma-aloitteisesti käsistämme sutjakasti kun palautustiskin lähiympäristön lattian siivottomuus paljastui; eihän meidän hienohelmojen hienot helmat nyt saisi lillua ruoanjätteissä. ;)

Viimehetken fiksailun jälkeen lähdettiinkin sitten kopsottelemaan Ouluhallia kohti, jossa sitten tanssittiin koko Oulun - ja siihen liittyneen Kiimingin - voimin! Kuulutuksien mukaan meitä oli kuulemma yhteensä suunnilleen 948 tanssijaa. Tarkkaa määrää en osaa varmaksi sanoa, kun kukaan ei sitä ihan tarkkaan muista.

Ouluhallissa osa oli jo nakannut kopsottimet jalastaan, mutta minä lyhyenä tyttönä päätin vielä uhrautua - parempi purra hieman huulta kivusta kuin kupsahtaa nurin kompastuessa omaan mekkoon. Hyväntekeväisyystapahtumaan kuuluvat pitkät puheet lahjoituksineen saivat hieman jalat vapisemaan, mutta onneksi niistäkin selvittiin. Tanssit tuntuivat aivan eriltä, kun väkeä oli niin paljon enemmän niin tanssimassa kuin katsomassa ja vilkuttamassakin. Kaanonit näyttivät jälkeenpäin videonpätkistä katsottuna upealta!
 





Loppumarssin aikana mielen valtasi riemastunut, helpottunut ja raukea olo. Hieman haikeakin.
Nytkö se olisi ohi? Toisaalta edessäpäin odottavat vapaat arki-illat tuntuivat hyvältä, ja eihän päivä muutenkaan vielä ihan ohi ollut: jatkot olivat vasta edessä. Ihmisten löytäminen siinä väenpaljoudessa, mikä syntyi kun meidän lisäksemme kentälle ryntäsivät vielä kaikki omaisetkin, oli aika haastavaa. Onneksi suurin osa kuitenkin löytyi, ja saatiin taas napsittua muutama kuva ja vaihdettua kuulumiset.  

Päivä oli kyllä kokonaisuudessaan ikimuistoinen, ja hiustarroja sun muita löysi vielä viikonkin jälkeen jostakin päin asuntoa. Mutta kliseisesti sanottuna, eihän se päivä olisi mitään ollut ilman niitä ihmisiä siinä ympärillä. Pakko vielä uudelleen mainita, kuinka kiitollinen ja ylpeä olen tuosta kavaljeeristani. Todistettiin kaikille, että se pituusero ei haittaa mitään! Ja ne jotka epäilivät herran tanssitaitoja, niin saivat porkkanan suuhunsa - varmaan mukaanlukien herra itse.  



Jos joskus tulee vielä tilaisuus tanssia jossakin, niin minä ainakin olen mukana! (Vink vink kaverit, jotka olette hyppäämässä RUK:in kenkiin lähiaikoina.. ;))

Ps. Kunhan ammattikuvaajan ja muiden kuvanneiden kuvia saan käsiini, niin lisäilen niitäkin varmaan sitten tännenäin. 




sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Askel eteen, askel taakse, pyörähdä ja anna otteen irrota, hellitä..

Viikot on vierähtäneet niin nopeasti, jokainen pyörähdys vie lähemmäs vääjäämätöntä: vanhojen tanssit lähestyvät.

Kamala stressikasa alkaa liusua harteiltani, kun parini sai vihdoinkin käsiinsä kaikki tarvittavat kimpsut ja kampsut, jatkoille saadaan sittenkin liput, hiukset ehtivät saapua ajoissa, mekko on valmis ja enää ei puutu mitään välttämätöntä. Tanssikin alkaa sujua parin kanssa samaan aikaan. Sitten siihen päälle vielä aihepiirin ulkopuoliset stressitekijät.. huhhuh!

Täytyy vain vetää täysillä loppuun asti, mutta voin uskoa että heti kun korsetin ote vartalostani löystyy, korkokengät lennähtävät jaloistani ja jatkokamppeet lätkähtää niskaan, se huokaisu tulee kyllä sisuksista asti! Tekisi kyllä mieli rutistaa lujasti tuota pariani, kun on kestänyt niin hyvät kuin huonot päiväni. Milloin saavuin reeneihin 38 asteen kuumeessa, milloin syömättä, milloin unettomien öiden jälkeen, milloin yskin ja äksyilen oikeasti niin mukavalle sijaisellemme, milloin saatoin vahingossa pariparkani noloon tilanteeseen ja nauroin kaksin kerroin vieressä, milloin liukastelen villasukkineni ja kaadan melkein meidät molemmat, milloin aliarvioin hänen kykynsä. Tuskin tulet tätä koskaan lukemaan, mutta en voi sanoin kuvailla miten kiitollinen olen että olet siinä vieläkin, moni olisi nakannut kamppeet ojaan ja lähtenyt lätkimään, kun kuitenkaan opetussuunitelmaasi tämä pyörähtely ei kuulu lain! Olen sinulle palveluksen velkaa.

Torstaina perheeni matkustaa luoksemme kissan ja perhetuttavan kera yöksi, perjantai-aamuna sitten suuntaankin aikaisin Iidan luokse viime hetken valmisteluihin ja tälläytymään. On niin monia ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että tämä on mahdollista ja onnistuu, voisin halata kaikkia!

Tässä vielä pikaisesti puhelimella näpsäistyä kuvaa koekampauspäivän tuotoksista, olen niin mykistynyt! Jo tässä vaiheessa kampaus on aivan ihana, sitten kun siihen päälle kaikki lisähiukset ja koristeet.. ah!




Mitäpä muuta minulle kuuluu? TOP-jakso on ohitse ainakin osittain, kaksivuotispäivä rakkaan kanssa lähestyy ja flunssakin alkaa olla puoliksi selätetty. Olen antanut ulkopuolisten tekijöiden liikaa vaikuttaa mielialaani, nukkunut aivan liian vähän ja ruokailurytmikin on kärsinyt. Olen myös nähnyt ystäviäni, tutustunut jälleen kerran uusiin ihmisiin ja pitänyt yhteyttä pitkän ajan takaa olevien ihmisten kanssa. Kaikesta huolimatta tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, että uusi luku on taas alkamassa. Ehkä tuo lauha kelikin vaikuttaa asiaan, ja se että sain nukuttua melkein pätkittä pari yötä.

Kun tuulen suunta muuttuu, vaihdanko kurssini myötätuuleen vai puskenko läpi vastatuulen?

Sanovat, sinun täytyy muuttua, sinun täytyy opetella sanomaan ääneen.
Sanovat, tuo mielipiteet esille, ei saa alistua, ei saa sanoa "ihan sama".

Sanovat, eivät jaksa kuunnella, ole hiljaa. Sinun mielipiteesi eivät kiinnosta.
Sanovat, ei sillä ole mitään väliä mitä olet mieltä, olemme eri mieltä, joten turha edes aukaista suuta.
Sanovat, ole sinä vain hiljaa.

Sanovat, valitat vain kokoajan, kerjäät huomiota, käytät heikkoa terveyttäsi hyväksesi.
Sanovat, olet rasitteeksi yhteiskunnalle.

Sanovat, älä välitä, he eivät tiedä, eivät tunne, eivät ymmärrä.
Sanovat, ei tarvitse muuttua, ei salailla.

Sanovat, olen tukenasi, mutta muiden edessä selkä kääntyy ja suu sulkeutuu.
Sanovat, kaikella on kaksi puolta, etkö ymmärrä, älä luota sokeasti.
Sanovat, luota minuun, olen vierelläsi.