Find yourself!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Odottamista, kärvistelyä, pahoittelua


Koulu, työt ja työssäoppiminen. Lääkäri, magneetit, röntgenit, laboratoriot, koepalat. Lähitulevaisuuden muutokset, velvollisuudet.

Ei, minulla ei taida olla vieläkään julkaisulaatuisia ajatuksia saatika sitten kuvia tarjottavana, kaikki pienetkin ovat puhelimen rakeista laaduttomuutta. En ole kuvaillut pitkiin aikoihin. Ei ole ollut kuvattavaa, eikä oikeastaan aikaa kuvaamiseen. Tai inspiraatiota. Ajatuksetkin lähinnä uupunutta mössöä.

Aika. Sitä on aina liian vähän. Joskus harvoin, kun tuntee olonsa toimettomaksi, löytää aina paljon asioita mitä joko pitäisi tehdä tai haluaisi tehdä. Yleensä sitä valitsee käytettävissä olevaan aikaan suhteutettuna fiksuimman ja omaa itseä palvelevimman vaihtoehdon.

Hektisestä elämäntyylistä huolimatta nautin yhä työnteosta, alastani. Perjantaina tuli kuitenkin ensimmäinen kerta kun toivoin että olisin työnteon sijasta kotona lämpimässä - kun työnsin polkupyörää paikoin yli polven yltävässä lumihangessa jäisen tuiskun piiskatessa kasvojani. Pienet hetket, kun lumesta innostunut lapsi hehkutti vastaantullessaan lumen tulon ihanuutta, kun joku kanssakärsijä toivotti jaksamista lopputaipaleelle tai kun asiakas koitti taivutella jäämään teelle lämpimään - ne hetket saivat hymyn kasvoilleni kaikesta siitä kivusta ja vapinasta huolimatta. Tuiskuun pyöräni kanssa kahdestaan palatessani ajatukset vaihtelivat ensimmäisten 7 kilometrin aikana itsekseen hiljaa kiroamisesta epätoivoon polven pikkuhiljaa turvotessa. Seuraavat kilometrit viimeisen asiakkaan luota lähtiessäni toimiston kautta kotia kohti tyhjensivät pääni, ja ainoastaan "ei saa pysähtyä, pakko jatkaa" -tyyliset käskyt jyskyttivät jääpuikkoina roikkuvien hiusten ja litimärän pipon vuoraamaa kalloani.

Miksi kaupungissa tuntuu tuo teiden auraussysteemi toimivan paljon huonommin kuin syrjemmässä? Teorioita keksin moniakin, mutta onko millään järkevääkään etäisesti muistuttavaa pohjaa.. Saa valistaa, jos jotain faktatietoa lähentelevää löytyy jollakulla.

Puhelimen sovellukset ovat viimeaikoina myös alkaneet kaatuilemaan yhtä sulavasti kuin mummot tuolla jäätiköllä, saa nähdä kauan voin vielä sinnitellä vanhaksi tuomitun, vain puolitoista vuotta vanhan puhelimeni kanssa "ajan hermolla".. Siihen tuskin kauaa enää minkäänlaisia päivityksiä tulee uudesta sisällöstä puhumattakaan. Bugeja ei pian enää korjata, pitää vain toivoa että laite pysyy toimivana. Kaikki sovellukset alkavat olla vain jokinpaljonuudempilaite-yhteensopivia, ja toiminta tökkii vanhemmassa mallissani entistä enemmän jokaisen päivityksen myötä. Uutta en silti haluaisi vielä pitkään aikaan.. Miksi minun pitäisi, ihan typerää.. Vaikka fiksuahan se on markkinoinnin kannalta. Kaikki materia vanhenee ja lentää romukoppaan nopeammin, vaikka ihmiset ryömivät koko ajan iäkkäämmiksi asti täällä. Osa jopa hölkkää 90 ikävuoden ylikin. Mikään ei enään saa kestää, aina pitää vaan saada ihmiset ostamaan uudempaa ja uudempaa..

Kuitenkin, tämän takia en ole edes Ask.fm:ssä teille vastaillut juuri yhtään; aina kun kirjoitan romaanin pituista vastausta puhelimellani, sovellus nakkaa kymmeniä kertoja pois verkosta jonka jälkeen kaatuu ja kaikki teksti on poissa. Ja siinä kun ei voi koneen tapaan kopioida tekstiä välissä leikepöydälle.. Olen siis menettänyt vähäisetkin hermoni ja nakannut vastaamisen myöhemmälle. Enhän salli itseltäni huolimattomia vastauksia.

Taidan palata pikkuhiljaa makuuasentoon räpyttelemään eilen löytämääni Cow Evolution-peliä. Erittäin typerää, mutta vähän keskittymistä vaativaa, addiktoivaa hommaa joka passaa kipiänä olemiselle oikein hyvin. Harmi huomisen kannalta, on jo ikävä sairaalan rutiiniin. Mutta minkäs teet kun potilaina on hyvinkin huonokuntoisia vanhuksia, ei niitä passaa mennä tartuttamaan.. Ei näyttäisi kovin nätiltä suunitelmallisuuden ja vastuullisuuden kohdalla näytössä.. Eikä nyt omassatunnossakaan. Siinähän saattaisi itsekin sairastua vain enemmän. Saati että mitä työskentelyn laatu olisi. Niin.

Tulen suoltamaan tätä suunnatonta .. ydinjätettä muistuttavaa sisältöä ehkä jopa lainatuin tai jostain repäistyin kuvin koristeltuna - tai sitten ilman niitä - vielä lähipäivinä, jos saan koneen käyttööni. Tai jos pääsen koneelle asti. Niin, ei siis minkäänlaisia takuita mistään. Taaskaan.

torstai 4. syyskuuta 2014

Pimeä tuoksujen aikakausi

Heti näin alkuun pahoittelut sinulle/teille, jotka olette eri puolilla nettiä kyselleet päivitysten perään. Syitä hitaudelleni onkin luvassa usiampi..

Syksyhän se sieltä kapusi, ensin hieman kompuroiden. Loppumatkasta saikin uutta virtaa ja hyppäsi ryminällä päälle kaataen mutaiseen maahan kierimään. Hrrh, tuntuu kuin kesää ei olisi koskaan ollutkaan. Muistan vain sen tuskallisen kuuman olon, jolloin olisin vain halunnut lillua vedessä tuntikausia, mutta en saanut kyytiä uimarannalle kuin vasta yöllä, jos silloinkaan. Nyt uimisen voi jo unohtaa. Oli muuten ensimmäinen kesä vuosiin, kun ihan oikeasti uin uin - ja vielä nautin siitä!

Nyt kuumuus on vaihtunut vilunväreisiin ja kohta nahkatakinkin alle saa puskea toista paitaa. Syksyn toinen flunssakuumekierre on pikkuhiljaa antamassa periksi, ainakin uskoisin niin. Tietokonekin on potenut pientä flunssaa rootkitiksi selvinneen mainosviiruksen hyökkäyksen vuoksi. Jonnen pitkäpinnainen tietokoneiden ystävä vietti usiamman tunnin sinnikkäästi poistellen vähän kaikkea tältä koneelta - siinä ohessa jopa touchpadin ajurit ja kuvanmuokkausohjelman toiminnalle oleelliset tsydeemitkin saivat kyytiä. Onneksi kuvanmuokkausohjelman voi aina asentaa uudelleen, ja touchpadin ajuritkin tulevat uudelleenasennuksessa takaisin. Harmi vain, että tämä sinnikäs matonen asennutti itsensä yhä uudelleen ja uudelleen takaisin - eikun uutta Winukkaa kehiin siis. Löytyipähän iso kasa muita tartuntoja, ja samalla päästään eroon kymmenistä turhista Asuksen asennuttamista lärpäkkeistä, voittohommia! Ei ole muuten koskaan ollut koneella yht aikaa näin montaa viruksentorjunta/etsintä/tmv ohjelmaa.

Koulu tosiaan alkoi vanhaan tuttuun tapaansa, mutta työt jatkuvat. Kesätyöt venähtivätkin pitemmäksi ruuhka-apulaisuudeksi, josta olen hyvin iloinen. Työpaikka on mahtava sekä samalla saa liikuntaa ja hyvin tärkeää työkokemusta - ja ehkä vähän niitä opintopisteitäkin. Hoidon ja huolenpidon TOP-jaksokin alkaa nyt kuun lopulla. Suoritan itse sen koulun vieressä majailevassa kaupunginsairaalassa. Ihan mahtavaa päästä vähän erilaiseen työympäristöön, kun kotihoidon puolelta sitä kokemusta onkin jo karttunut ihan mukavasti!

Minua alkoi ärsyttämään kesän haalistama tylsä mustanruskea pehkoni, joten päätin napata Prismasta mukaan Colormaskin ja läntätä vähän sävytettä kutreille. Sitten tulikin värjäysvimma ja vetäsin vähän raita-ainetta tukkaan ja laajensin punaisen karvakasan pinta-alaa. Kunnon kuvia en ole harmikseni saanut räpsittyä tästä kuontalosta kun on niin pimeää ja päivät sataa vettä niin ei pihallekaan pääse kuvaamaan. Jotain kuitenkin räpsin värjäyksen jälkeisenä päivänä ja tänään asennettuani uudestaan tuon kuvanmuokkausohjelman tähän rakkineeseen jaksoin jopa yhdestä tehdä suurinpiirtein julkaisukelpoisen. Sen näettekin tuossa alapuolella.


Taustalla komeilee ihana pinkki lappunen, joka muistuttaa
alati paukkaavasta remontista parvekkeella. 

Onneksi remonttikin on parvekkeella edennyt sen verran että kovin montaa viikkoa tai kuukautta sen ei pitäisi loppujen lopuksi aikataulusta olla jäljessä. Ehkä päästään jo tassuttelemaan sinne teekupposten kanssa ennen lumen tuloa! Olisi kyllä ihan toivottua, eikä tarvitsisi alati hävetä silmiä päästään kun suihkun jälkeen ryntääkin vastaamaan puhelimeen ilkosillaan suoraan parvekkeenoven eteen työmiesten hommaillessa vain ovi välissämme.. No, eipähän ainakaan vielä ole kukaan vissiin tipahtanut järkytyksestä alas - se olisi aika vaarallista näin 7. kerroksessa.

Nyt kroppa tärisee taas siihen malliin että pistän teeveden kiehumaan ja koitan tsempata itseäni takaisin makuuasentoon. Katsellaan josko viikonloppuna saisin kuvattua jotain koskipalaassa, toivotaan ettei sada!

Ainiin! Yhäkin olisin hurjan iloinen jos tänne bloginkin puolelle tulisi kommenttia vaikka nyt anonyyminäkin jos ei itseään kehtaa paljastaa. Toki on hienoa että olette löytäneet minut muuallakin, eikä se nyt viestin mukavuutta vähennä tuli se sitten täällä tai jossain muualla. Tosi kiva huomata että joku jaksaa tätä seurata vaikka kirjoittelenkin mitä sattuu milloin sattuu. Mutta palaute tai jokin elonmerkki on aina positiivinen yllätys viestilootassa.



tiistai 8. heinäkuuta 2014

Hikipisaroita otsalla, varjossa on hyvä olla


Nyt on taas osattu nauttia helteestä! Välillä pakko tulla kotiin ja napsauttaa tuuletin täysille. Kaupungilla käppäilyssä on se hyvä puoli, kun voi kuumuuden tuskastuttaessa pujahtaa johonkin viileään puotiin ilmastoinnin hyväiltäväksi. Jostain kumman syystä GameStopissa on hurjan trooppinen ilmasto, joten siellä piti käydä vain pikapikaa tällä kertaa. Hrr, jopa minä olin läkähtyä.

Viikonloppuna perhe tuli lomailemaan Ouluun, ja äiti jätti pikkuveljet ja kissan meidän luokse lähtiessään itse vähän matkan päähän äitinsä luokse. Pitkästä aikaa kunnon sisko-veljet-aikaa! Voi että oli luksusta. Pojat on kasvaneet ihan hurjaa vauhtia, oli vaikea uskoa että monimutkaisemmatkin korttipelit ja englannin kielen sanonnat menivät jopa nuoremmalle veljelle ymmärrykseen, ei tarvinnut selitellä nettimeemejä vaan nekin oli tuttuja!

Perjantaina päivä meni lähinnä syödessä ja pelaillessa, mutta lauantaina lähdettiin käymään keskustassa ja torilla, jossa äiti, mummu ja muut odottivat. Kiertelyä, hypistelyä, hauskoja tilanteita. Kaupunkikiertelyn jälkeen suunnattiin syömään kotiin, jossa Jonnekin jo heräili yötöiden tuoman väsymyksen kourista. Jonnen lähdettyä takaisin töihin lähdettiin frisbeegolf-radalle ja sen jälkeen vielä leikkikentälle! Kävelyä tuli enemmän kuin tarpeeksi sille päivälle, mutta ainakin pojat nukahtivat nopeasti heti kun koneet sammuivat.

Sunnuntaina nukuttiin ruhtinaalisesti kymmeneen, ja aamupalan ja pakkailun jälkeen suunnattiin kaikki neljä mummun luokse. Kahvittelun jälkeen suuntana olikin Ainolanpuisto ja sorsat! En ole kuunaan ruokkinut sorsia, joten se oli aika metka kokemus, jotkut söivät jopa kädestä. Sorsan nokka näyttää muuten ihan ketulta, ja tuntuu sileältä.

Ainolanpuistossa oli myös hieno leikkikenttä, minne pojat ryntäsivät purkamaan energiaa meidän muiden viilennellessä itseämme varjossa. Käytiin mekin jotain pyöriskelemässä, kun alkoi kovin lapsettaa.

Se on hyvin huonolaatuinen zoomikuva sorsasta. Mutta katsokaa sitä nokkaa!


Kimistähän kuoriutuu kohta mestarikuvaaja!

Tropiikin lämpöä..



Lapsi on terve kun se leikkii!
Sain kihlajaisvuosipäivän kunniaksi uuden paidan Jonnelta.
Se on kovin suloisa. Siinä on pöllö!

Sunnuntaina hyvästelyjen jälkeen suunnattiin torille Jonnen kanssa, ja siellä menikin ystävien kanssa pyöriskellessä jokunen tunti. Maanantaina samat suunnat, vähän eri suunitelmat. Loppujen lopuksi päädyttiin sitten porukalla jälleen leikkikentälle.. Mutta kun se pyörimisvempele on niin metka! Pientä fysiikkaa vaati oikeanlaisen balancen löytäminen, että molemmilla leikkijöillä ylsi aina jalat maahan.




Tänään käytiin jälleen keskustassa, ostin Jonnelle myöhäisen kihlajaispäivälahjan ja kierreltiin taas torilla.
Nyt kun Jonne pääsee reeneistä, niin lähdetään porukalla pelaamaan mölökkyä! Hipheijaa, tulossa taas kiva ilta. Että mie tykkään kesästä!




maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kesää, sateita ja uusia kuvioita




Huh heijaa, nyt olisi KaTu:n TOP käyty loppuun, ja arvosana saatu. Töitäkin olen jo ehtinyt hommailla reilun viikon! Kesäloma alkaisi ilmeisesti viikon päästä, en tiedä miten osaan asettua kun kokoajan olen ollut menossa.. Viikonloppuna käväisin EHYT ry:n miitissä Helsingissä, jonka lomassa piti tottakai moikkailla ystäviäkin.

Valvotun yön jälkeen hyppäsin lauantaina klo 4.30 junavuoron korvaavaan bussiin ja suuntasin kohti Kokkolaa, josta sitten matka jatkui junalla Helsinkiin. Matkalla törmäsin mitä mielenkiintoisimpiin kanssamatkustajiin ja elämäntarinoihin, eikä unta tullut nautittua senkään vuoksi tippaakaan.

Klo 11.30 saavuin Helsingin rautatieasemalle, jossa Vesa olikin miuta vastassa. Lähdimme koomailemaan Kamppiin ja asematunneliin ja jossakin välissä minulle jopa valkeni että hei, miehän oon nyt Helsingissä! Se puoli Helsingistä oli jäänyt aikalailla kokematta aiemmin, joten kaikki oli hurjan jännistyttävää. Tilaa oli hurjan paljon, ratikat jänniä ja Narinkkatorilla oli yökoripallo-tapahtuma, josta pohdinkin että onkohan Helsingin vuorokaudenajatkin ihan ympäri kun kello oli kuitenkin 12 päivällä. Sitten koomailtiinkin pikkuhiljaa kohti junaa, ja tuttujakin tuli siinä kiireen tohinassa moikattua. Hämmästyttävä hetki.

Piti ottaa Joonakselle kuva todistukseksi että olemme elossa ja paikalla.

Vesa jatkoikin junailua kotiaan kohti, minä hyppäsin pois Pasilan kohdalla ja avasin Google mapsin. Reitti miittipaikalle kulki hieman siksakkia, mutta löysin kuitenkin perille! Kaikista suurin haaste oli löytää ulos Pasilan asemalta, herranen aika. Missään ei lue että "ulos" vaan katujen ja laitureiden nimiä ja numeroita vilisee joka suunnassa. Onneksi löysin lopulta oven jonka takana näkyi vapaus.

Miitti oli mielenkiintoinen, siellä tapasi todella erilaisia ihmisiä. Jännitin sinne menoa jonkin verran, en tuntisi sieltä ketään ja vain parin naamat olivat tallentuneet muistiin facebookin kautta. Kuitenkin  löytyi liki jokaisen kanssa joitain yhteisiä tekijöitä ja juttu lähti luistamaan. Harmi vain, että ei kaikesta huolimatta tullut juteltua kaikkien kanssa tarpeeksi, olisi ehtinyt tutustua edes vähän. Ehytin oma porukka oli odotuksia vastaavasti super rentoa ja mukavaa sakkia, olo oli heti kuin kotonaan olisi. Jännityskin pikkuhiljaa hiipui pois, vaikka koitin silti varoa sanojani välttääkseni awkward-momentit - juttujani on vaikea ymmärtää jos ei minua tunne, ja jotkut saattavat ymmärtää vähän väärinkin. Onneksi tällaisilta luultavimmin vältyttiin.
Miittiporukka. Tästä puuttuu yksi EHYT:in konkareista, joka
häipyi jonnekin telttailemaan (?).

Ruokaa oli enemmän kuin tarpeeksi, ja kiitin hiljaa itseäni siitä että en syönyt mitään ennen sinne tuloa. En ole koskaan nähnyt niin hassuja pizzoja, ne olivat ohuita ja täytteet jotenkin tosi eksoottisen oloisia kun verrataan perus känkkylöiden tuotoksiin. Hyviä olivat silti, vaikka se tulinen slaissi saikin käden hamuamaan limsalasia alta aikayksikön.. Oma moka. 


Yhdessä välissä oli pakko pahoitella ja avata energiajuomatölkki (jota yksi miittaajista erehtyi luulemaan kaljatölkiksi - jutun huumoriarvo piilee siinä että olimmehan juuri tutustumassa tarkemmin ehkäisevään päihdetyöhön..) että en ihan tipahtaisi tuolilta. Muuten väsymys pysyi kurissa, mutta jos piti istua paikallaan ja kuunnella yhdessä kohti hiljaa, tuntui että maailma huojuu ja sumeilee. Hieman hävetti pariin otteeseen kun havahduin siihen että lattia yrittää lähestyä huimaa vauhtia. Onneksi muut ymmärsivät, olinhan kuitenkin kaikista kauimpaa saapunut otus. Heti kun pääsi liikkeelle ja tekemään jotain, niin väsymys kaikkosi. Lippulappu-kierroksen jälkeen kierreltiin tiloja ja hamstrattiin syli täyteen kaiken maaliman oheissälää, mm. hiirimatto, kynä, kännykän putsari ja niin edelleen.

Kuuden maissa ihmiset alkoivat valua pihalle, ja tönkösti hyvästeltyäni muut Vesakin jo kurvasi minua hakemaan. Suuntasimma alepaan hakemaan bravuuriaineksiamme : nakkeja ja dibbiä! Siitä sitten Joonaksen pihalle odottelemaan että hän ja Jenna saapuvat. Loppu ilta menikin nauraessa, jalkapalloa katsoessa, hassus peliä pelatessa ja koomatessa. Käytiin me jossain Saviolla moikkaamassa sinne hypellyttä Lauraakin. Illan myötä kävi vielä yksi tuttu moikkaamassa pikaiseen. Nukkumaan "aloin" (lue: annoin periksi torkahtelulle) joskus 3 aikaan, välillä heräsin kyllä mitä ihmeellisimmistä asennoista. Koomafiilis oli siinä asteessa, että sängylle kömpiminen tuntui ilmeisen mahdottomalta, sillä nojatuolilta tipahdettuani (ja sen kaaduttua päälleni) olin nukahtanut matolle, puoliksi penkin alle.


Yritin taiteilla ranskanlettiä mutta se hieman epäonnistui.

Aamulla sitten herätyskellon soidessa kahdeksalta alkoikin operaatio "miten herättää tunti sitten nukkumaan alkanut Joonas",  ja yhdeksän maissa suuntasimme Tiksin asemaa kohti. Tottakai aurinko alkoi paistamaan heti, kun piti lähteä.. Kotiin päästessä loppu sunnuntai meni koomaillessa, mitempäs muutenkaan.

Tottakai, väsyneen fiiliksen lomassa jäi kuvat aikalailla ottamatta, joten täytyy nyt tyytyä näihin pikapika otoksiin. Ehkä sitten ensi kerralla jopa muistankin kaivaa sen kameran sieltä laukusta, tämänkin päivittely olisi ehkä sulavampaa jos olisi jotain mitä pistää.

Mutta tosiaan, ensi kertaan!








perjantai 9. toukokuuta 2014

Sosialisoitumisen multihuipentuma

Viimeaikoina liki joka päivä olen nähnyt erinäisiä ihmisiä, ja ollut kokoajan menossa. Jonnekin oli vasta pitkillä lomilla, uudet pitkät lomat tulossa. Toissapäivänä tuli yksi etappi saavutettua elämässä kun monen vuoden tuntemisen jälkeen Juho kävi viimein kylässä, (hakkasin sen Soul Caliburissa) ja eilen tuli käytyä kengänmetsästäjäisillä sekä mummun luona kahvilla kera Annin ja Eerikin. Voi sitä ilon ja naurun määrää, herkkuja unohtamatta. Tänään pari meidän luokan tyttöstä kävi kahvilla, ja kohta kahviseuraa saapuu lisää, kun Noora ja Panu tulevat käymään. Voi tätä sosiaalisuuden määrää!

Nyt sitä ei enää osaa edes olla yksin kokonaista päivää. Ei se tosin haittaa lainkaan, kaverit on mukavaisia. Olen oppinut myös pelaamaan Texas Hold'emia Eerikin ansiosta, sekä muutamaa uutta korttipeliä kiitos Sannan. Paljon ihmisiä, laneja, hengailua.. Tykkään miun elämästä.

Työasiatkin ehkä alkavat nyt rullaamaan hyvällä lykyllä, pidetään sormet ja varpaat ristissä! Vaikka koulua on enää muutama viikko jäljellä, niin sää ei anna siihen oikein viitteitä. Toki lumi on kadonnut jo aikaa sitten, mutta etenkin viimepäivinä vettä, rakeita ja lunta on sadellut vuoroin auringonpaisteen kanssa. Hyrr, mikä siinä on että viikolla kyllä paistaa aurinkokin väliin, mutta heti kun viikonloppu häämöttää niin taivas on pilvinen ja ilma sateinen? Ihan tyhmä troposfääri.

Näytelmänkin esitykset ja jälkifiilistelyiltamat ovat takana päin, ja se hieman tuo mieleeni haikeuksia. Niin paljon ihmisiä, joita en ehkä näe enään koskaan, niin paljon muistoja. Loppujen lopuksi siitä porukasta muotoitui hyvin tiivis ja rakas minulle, vaikka kaikkien kanssa en niin paljon ehtinytkään jutskailemaan.

En viitsi millään laittaa viimeaikaisia kuvia tänne, kun suurin osa niistä on tätä laadukasta puhelinlaatua mitä olen nakellut instagramiin ja muualle. Tiedän, että tekstiä on kivempi lukea jos siinä on edes jotain kuvia, joten nakkaan tähän nyt jotain vaihteeksi omastakin pärstästä.

Meillä on Jonnen kanssa suunitelmana toteuttaa eräs videohaaste, johon meitä ei sinällään ole edes haastettu, mutta joka kovin hauskalta vaikutti. Saattaahan se nettiinkin päätyä, ehkä jopa tänne nakkaan linkkisen. Sen näkee sitten. Nyt kuitenkin siirrän katseen kahvin keittoon, kun niitä vieraita kohta ovesta pyyhältää.

Hupsansaa, ensikertaan.

//Ainiin, jos et ole vielä törmännyt ask.fm profiiliini, niin käykää vain kyselemässä tästä linkistä jos jokin asia mietityttää. Osa sinne onkin jo löytänyt, ja nyt kun se shittenstormen on takanapäin niin sain taas uutta inspiraatiota sinne kirjoitteluun. Toki tuohon allekin voi nakella kysymystä, jos jokin asia mietityttää!


Uusi hoitsupuku mintunvihreän tilalle, jay!





maanantai 14. huhtikuuta 2014

Päivä jossa oli jotain erilaista

Tänään päivääni on kuulunut paljon rakkautta, mahtavaa ajanviettoa ystävien kanssa joiden kanssa en ole hetkeen kunnolla aikaa viettänyt, pokeria hyvän ystävän kanssa ja suurin kahvimäärä minkä olen koskaan putkeen juonut. Enkä tulekaan juomaan hetkeen, hyh heijaa.. 

Minulla on ollut hyvä päivä.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Välillä odottaa vain että olisi jotain mitä odottaa

Taas istuskelen Limingassa odottaen bussia. Tänään aamulla ja eilen illasta piti turvautua muihin keinoihin tänne pääsemiseksi, bussit kun eivät kulkeneet niin kuin toivoin.. Miten tästä selviää, kun Kylmänen lopettaa? Onneksi ehkä ei ole käyntiä täällä enää silloin. Toisaalta se tuntuu aika haikealta, kun juuri viime päivinä olen alkanut tuntea itseni toivotuksi/hyväksytyksi osaksi porukkaa. Eihän sitä tiedä mitä tuleva vuosi tuo tullessaan..

Enään vain pari hassua viikkoista ensi-iltaan. Pelottavaa kyllä, en tunne pelkoa. Päänsärkyä kylläkin, minun täytyy eläytyä niin vahvoihin tunteisiin ääripäästä toiseen lyhyessä ajassa, että vähän puskee jytinää. 
On toisaalta ihanan vapauttavaa purkaa välillä jonkun toisen tunteita, kun ei tarvitse miettiä onko se epäsopivaa tai mitä muut ajattelee tai miten tästä eteenpäin. Kaikki on ennaltamääriteltyä. Saa huutaa, itkeä, nauraa, pelätä, ahdistua ilman että kukaan katsoo kieroon. Näytteleminen on mahtavaa.

Ilma heittelee laidasta toiseen jatkuvasti, toivottavasti nyt ei enään se kylmyys saisi valtaa.. Tuskailen jo nyt mielessäni tulevaa 3-6 kuukauden parvekeremonttia, joka alkaa tämän kuun puolella. Hyi sitä tukaluutta ja kuumuutta mikä siitä tulee. Kissa on pakko viedä vanhemmille kesäksi, ei siitä tulisi mitään kun ei voisi edes tuulettaa kunnolla.

Minulla on kokoajan sellainen tunne, että toistan itseäni. Ehkä olen vain nälkäinen.. Tänään ehkä voisi ensimmäistä kertaa viikonlopussa hengähtää, tai tehdä jotain jossain. Kuvia tänne voisi tulla sitten kun pääsen taas rauhoittumaan tietokoneelle.

Siihen asti, hei.






lauantai 5. huhtikuuta 2014

Kortit eivät sitä kerro

Tuijotan hiljaa kortteja kädessäni ja huokaisen
"Minulla on sitä kamala ikävä.."
Pöydän toiselta puolelta katse korteista kohoaa, katse kysyvä
"Sinähän puhut siitä kuin se ois kuollu.."
Hetken istutaan hiljaa, länttään kortin pöytään ja vastaan hymähtäen
"Niinhän se tavallaan onkin. Se ihminen, johon tutustuin, jonka tunsin tai luulin tuntevani, on kuollut, poissa."









torstai 27. helmikuuta 2014

Pyörähdellen wanhaksi

Noniin, vihdoin on saatu edes osa kuvista pieniin kätösiin, ja pääsen julkaisemaan niitä tännekin.

Tänä vuonna ystävänpäivähän meni jälleen wanhojen parissa, tällä kertaa olin itse siellä tanssahtelemassa. Päivä alkoi 4.45 herätyksellä, pikaisella viilettämisellä Iidan luokse kaunistautumaan, ja siitä juoksulla koululle etsimään kavaljeeria ja kuvauksiin.

Ensimmäiseksi tanssittiin siis meidän koululla. Alkujonottelu ahtaassa käytävässä sai muunkin kun adrenaliinin virtaamaan, eikä sitä happea sen enempää salinkaan puolella ollut.. Jännitystärinä hiipui parinkymmenen ensimmäisen askeleen aikana, ja loppuaika sujuikin kuin tanssi - heh. Pian oltiinkin jo famessa menossa, vaikka tuntui että oli kulunut vasta vartti! Jossain vaiheessa piiritanssia oli kuulemma tuolla kavaljeerilla lennellyt liina somasti keskellä rinkiä - olen ollut vissiin keskittynyt näyttämään murhaavalta (sain tästä palautetta) että en ole itse edes huomannut asiaa!

Koululla oli paljon ystäviä ja luokkalaisia katsomassa, perhettä myöten. Kuvia kuvien perään, nauramista ja eestaas ryntäilyä. Mutta eihän mikään päivä voi mennä läpi ilman katastrofin siementä: tanssien ryhmäkuva otettiin pimeässä salamavaloilla, ja migreenitaipumukseni yhdistettynä lievään nestehukkaan meinasi ottaa yliotteen. Pari viimeistä kuvaa kyyristelin kaksinkerroin toivoen etten laattaa muiden päälle, ja että saisin äkkiä sen vinkunan pois korvistani. Kuvien jälkeen kun pääsin hoipertelemaan istumaan ja valot syttyivät, olo helpotti hetkessä. Onneksi se siemen ei sitten itänytkään.



















Ruokailu oli aika hiljainen hetki. Suurinosa pareista olivat luistelleet jonnekin muualle nauttimaan juhlavaa päivällistä. Me jotka sitten jäimme meidän koululle syömään, hajaannuttiin taitavasti ympäri ruokalaa. Ideanahan ilmeisesti oli ollut yhdessä ruokailu, tai jotain. Parempi varmaan näin kuitenkin.



Meillä ei ollut minkään sortin erityiskohteluita tarjoiluineen mitä on muissa kouluissa saattanut olla, mutta ainakin kavaljeerit osasivat etiketin! Tarjottimet napattiin oma-aloitteisesti käsistämme sutjakasti kun palautustiskin lähiympäristön lattian siivottomuus paljastui; eihän meidän hienohelmojen hienot helmat nyt saisi lillua ruoanjätteissä. ;)

Viimehetken fiksailun jälkeen lähdettiinkin sitten kopsottelemaan Ouluhallia kohti, jossa sitten tanssittiin koko Oulun - ja siihen liittyneen Kiimingin - voimin! Kuulutuksien mukaan meitä oli kuulemma yhteensä suunnilleen 948 tanssijaa. Tarkkaa määrää en osaa varmaksi sanoa, kun kukaan ei sitä ihan tarkkaan muista.

Ouluhallissa osa oli jo nakannut kopsottimet jalastaan, mutta minä lyhyenä tyttönä päätin vielä uhrautua - parempi purra hieman huulta kivusta kuin kupsahtaa nurin kompastuessa omaan mekkoon. Hyväntekeväisyystapahtumaan kuuluvat pitkät puheet lahjoituksineen saivat hieman jalat vapisemaan, mutta onneksi niistäkin selvittiin. Tanssit tuntuivat aivan eriltä, kun väkeä oli niin paljon enemmän niin tanssimassa kuin katsomassa ja vilkuttamassakin. Kaanonit näyttivät jälkeenpäin videonpätkistä katsottuna upealta!
 





Loppumarssin aikana mielen valtasi riemastunut, helpottunut ja raukea olo. Hieman haikeakin.
Nytkö se olisi ohi? Toisaalta edessäpäin odottavat vapaat arki-illat tuntuivat hyvältä, ja eihän päivä muutenkaan vielä ihan ohi ollut: jatkot olivat vasta edessä. Ihmisten löytäminen siinä väenpaljoudessa, mikä syntyi kun meidän lisäksemme kentälle ryntäsivät vielä kaikki omaisetkin, oli aika haastavaa. Onneksi suurin osa kuitenkin löytyi, ja saatiin taas napsittua muutama kuva ja vaihdettua kuulumiset.  

Päivä oli kyllä kokonaisuudessaan ikimuistoinen, ja hiustarroja sun muita löysi vielä viikonkin jälkeen jostakin päin asuntoa. Mutta kliseisesti sanottuna, eihän se päivä olisi mitään ollut ilman niitä ihmisiä siinä ympärillä. Pakko vielä uudelleen mainita, kuinka kiitollinen ja ylpeä olen tuosta kavaljeeristani. Todistettiin kaikille, että se pituusero ei haittaa mitään! Ja ne jotka epäilivät herran tanssitaitoja, niin saivat porkkanan suuhunsa - varmaan mukaanlukien herra itse.  



Jos joskus tulee vielä tilaisuus tanssia jossakin, niin minä ainakin olen mukana! (Vink vink kaverit, jotka olette hyppäämässä RUK:in kenkiin lähiaikoina.. ;))

Ps. Kunhan ammattikuvaajan ja muiden kuvanneiden kuvia saan käsiini, niin lisäilen niitäkin varmaan sitten tännenäin. 




sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Askel eteen, askel taakse, pyörähdä ja anna otteen irrota, hellitä..

Viikot on vierähtäneet niin nopeasti, jokainen pyörähdys vie lähemmäs vääjäämätöntä: vanhojen tanssit lähestyvät.

Kamala stressikasa alkaa liusua harteiltani, kun parini sai vihdoinkin käsiinsä kaikki tarvittavat kimpsut ja kampsut, jatkoille saadaan sittenkin liput, hiukset ehtivät saapua ajoissa, mekko on valmis ja enää ei puutu mitään välttämätöntä. Tanssikin alkaa sujua parin kanssa samaan aikaan. Sitten siihen päälle vielä aihepiirin ulkopuoliset stressitekijät.. huhhuh!

Täytyy vain vetää täysillä loppuun asti, mutta voin uskoa että heti kun korsetin ote vartalostani löystyy, korkokengät lennähtävät jaloistani ja jatkokamppeet lätkähtää niskaan, se huokaisu tulee kyllä sisuksista asti! Tekisi kyllä mieli rutistaa lujasti tuota pariani, kun on kestänyt niin hyvät kuin huonot päiväni. Milloin saavuin reeneihin 38 asteen kuumeessa, milloin syömättä, milloin unettomien öiden jälkeen, milloin yskin ja äksyilen oikeasti niin mukavalle sijaisellemme, milloin saatoin vahingossa pariparkani noloon tilanteeseen ja nauroin kaksin kerroin vieressä, milloin liukastelen villasukkineni ja kaadan melkein meidät molemmat, milloin aliarvioin hänen kykynsä. Tuskin tulet tätä koskaan lukemaan, mutta en voi sanoin kuvailla miten kiitollinen olen että olet siinä vieläkin, moni olisi nakannut kamppeet ojaan ja lähtenyt lätkimään, kun kuitenkaan opetussuunitelmaasi tämä pyörähtely ei kuulu lain! Olen sinulle palveluksen velkaa.

Torstaina perheeni matkustaa luoksemme kissan ja perhetuttavan kera yöksi, perjantai-aamuna sitten suuntaankin aikaisin Iidan luokse viime hetken valmisteluihin ja tälläytymään. On niin monia ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että tämä on mahdollista ja onnistuu, voisin halata kaikkia!

Tässä vielä pikaisesti puhelimella näpsäistyä kuvaa koekampauspäivän tuotoksista, olen niin mykistynyt! Jo tässä vaiheessa kampaus on aivan ihana, sitten kun siihen päälle kaikki lisähiukset ja koristeet.. ah!




Mitäpä muuta minulle kuuluu? TOP-jakso on ohitse ainakin osittain, kaksivuotispäivä rakkaan kanssa lähestyy ja flunssakin alkaa olla puoliksi selätetty. Olen antanut ulkopuolisten tekijöiden liikaa vaikuttaa mielialaani, nukkunut aivan liian vähän ja ruokailurytmikin on kärsinyt. Olen myös nähnyt ystäviäni, tutustunut jälleen kerran uusiin ihmisiin ja pitänyt yhteyttä pitkän ajan takaa olevien ihmisten kanssa. Kaikesta huolimatta tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, että uusi luku on taas alkamassa. Ehkä tuo lauha kelikin vaikuttaa asiaan, ja se että sain nukuttua melkein pätkittä pari yötä.

Kun tuulen suunta muuttuu, vaihdanko kurssini myötätuuleen vai puskenko läpi vastatuulen?

Sanovat, sinun täytyy muuttua, sinun täytyy opetella sanomaan ääneen.
Sanovat, tuo mielipiteet esille, ei saa alistua, ei saa sanoa "ihan sama".

Sanovat, eivät jaksa kuunnella, ole hiljaa. Sinun mielipiteesi eivät kiinnosta.
Sanovat, ei sillä ole mitään väliä mitä olet mieltä, olemme eri mieltä, joten turha edes aukaista suuta.
Sanovat, ole sinä vain hiljaa.

Sanovat, valitat vain kokoajan, kerjäät huomiota, käytät heikkoa terveyttäsi hyväksesi.
Sanovat, olet rasitteeksi yhteiskunnalle.

Sanovat, älä välitä, he eivät tiedä, eivät tunne, eivät ymmärrä.
Sanovat, ei tarvitse muuttua, ei salailla.

Sanovat, olen tukenasi, mutta muiden edessä selkä kääntyy ja suu sulkeutuu.
Sanovat, kaikella on kaksi puolta, etkö ymmärrä, älä luota sokeasti.
Sanovat, luota minuun, olen vierelläsi.



maanantai 13. tammikuuta 2014

Pyörinnyörin

Taas yksi liki uneton yö tulossa.. Päätä rasittavat ehkä aiheettomatkin pelonaiheet, huulia kirvelee ja peukalossakin on vesirakkula. Pyörin ympäri sohvaa, kokeilen kohta taas sängyssä nukkumista, siitäkään ole tullut mitään moneen yöhön. Tietämättömyys kalvaa ja ikävät asiat muistuttavat olemassaolostaan kummasti, kun koittaa väsyneenä painaa pään tyynylle. Kissakin lakkasi jo leikkinsä ja laittoi maate, miksen minäkin voisi jo nukahtaa.. 

tiistai 7. tammikuuta 2014

Kelailua

Niin, se taisi tosissaan vuosikin vaihtua. Yhä hankalaa ymmärtää ja sisäistää, loppuvuosi meni niin sumussa kuumeillessa, röhiessä, migreenistä kärsiessä.

Kaikesta huolimatta uusivuosi oli monella tapaa erilainen, ikimuistoinen. Ensimmäinen uusivuosi, jossa Jonne on mukana ihan paikan päällä, vaikka suunitelmat aluksi olivatkin toisenlaiset. Niin paljon kotipaikkakunnan ystäviä täällä Oulussa, silti paljon jäi näkemättä.

Arki kuluu vanhaan tuttuun tapaan koulussa, nyt työharjoittelussa, näytelmäharjoituksissa ja wanhojen harjoituksissa. Käyn välillä kotona vain nukkumassa, ja tuntuu kuin voimat olisivat aivan lopussa. Lomallakaan en malttanut juurikaan pysyä paikoillani saati nukkua vaikka paljon olinkin yksin kotona.

Viime viikonloppu menikin poikkeuksellisesti seurallisissa merkeissä: muuttoa, keskellä yötä seikkailua ympäri lähitienoita, yllätys vamokkitanssimista mukamas harjoitusmielessä kerrostalon pihalla (kyllä, keskellä yötä), ihmeellisiä videoita ja uskonto vs tiede sarjakuvalöydöstä (kaverin postilaatikosta) jupisemista piparia syöden, loppusiivousta ja henkevien puhumista.

Viimeyö meni valvoessa silmäluomen oireillessa, ja puolen tunnin pätkäunien jälkeen päätin että en ota riskiä, jos tämä olisi tarttuvaa, saati mene puolikuntoisena näyttämään millainen työntekijä olen unettomien öiden jälkeen (nyt kun prosessinäyttökin on alkamassa) --> jäin kotiin, ja kahdeksan jälkeen aamulla sainkin unen päästä kiinni muutamaksi tunniksi kun illalla aloitettu antibioottikuuri näytti toimivan edes hetkellisesti. Loppupäivä menikin yllättävästi kavereiden kanssa keilaillessa ja muuta höpöttäessä, mutta nyt illalla ei väsytä taaskaan pätkän vertaa.. Vaikka luulisi että väsy on kova muutaman päivän muuttorynnäköiden ja muiden jäljiltä. Vaan ei..

Kuvasato on jäänyt minimaaliseksi, kamera ei koskaan ole mukana saati että olisi suuremmin päässä vilahtanutkaan kuvaaminen. Tai että henkilöitä kiinnostaisi kamerassa näkyminen.. Nyt jälkeenpäin harmittaa, paljon muistoja jäi taltioimatta. Etenkin kun tuo muisti on vaikuttanut viimeaikoina hieman vajavaiselta.. Ainut kameralla kuvattu, julkaisukelpoinen kuva on tämä räpellys minusta uudelta vuodelta.

 

Rasiachatissa uiskennellessani unohdin taas mitä minun oli sanottava, joten kaippa tässä olisi aika jatkaa joku toinen päivä ja etsiä keino nukuttautumiseen. 



perjantai 3. tammikuuta 2014

Rakkautta on

Rakkautta on se, kun herää armeijan lomilla kolmen-neljän tunnin yöunien jälkeen kuudelta aamulla tehdäkseen töihin lähtevälle kihlatulleen aamiaista.