Find yourself!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Itsensä etsiskelyä ja sormien pyörittelyä pahvisella pöydällä.

Niin, minun piti kirjoittaa tänne seuraavaksi postaus aiheena hiihtolomani ja sen ympärillä sattuneet kommellukset. Vaan no, sen reissun kuvien muokkaus on hieman kesken ja plaaplaaplaa. Nyt sairasteluringissäni olen ehtinyt miettimään paljon asioita, ja ajattelin hieman purkaa niitä tänne, ehkä ne näyttäisivät selvemmiltä kun on ns. mustaa valkoisella. Vaan no, tuskimpa.

Olen siinä vaiheessa nuoruutta, jolloin monesti joutuu pysähtymään ja miettimään tulevaisuuttaan. Nyt on kohta vuosi lukiota takana, ja koulun vaihto edessä. Pelkkä lukio ei tuntunut omalta paikalta, eikä se tuntunut silloinkaan, kun sinne hain. En vain tiennyt vielä yhtään, mille alalle haluaisin, halusin lisää miettimisaikaa. 
Ajattelin, että kun kuitenkin kyseessä vähän pienemmän paikan lukio kuin se minne aluksi olin menossa, niin se olisi jotenkin mielenkiintoisempaa, yksilöllisempää. Toki opetus on vähän yksilöllisempää ja sillä tapaa, vaan ei se yhtään sen helpompaa tai erilaisempaa ole, samoja asioita täälläkin opetetaan pitkälti samoin metodein.

Nyt kuitenkin luulen löytäneeni ainakin kaksi niistä aloista, joille haluaisin suunnata oman motivaationi. Mutta enhän minä myöskään lukiota halua hukkaan heittää, vaan siirryn kaksoistutkintoon. Pelkkä pänttääminen ei ole minun juttuni, vaan haluan siihen rinnalle jotain muuta, että opiskelu ei olisi niin yksitoikkoista. No, nyt monet ajattelevat että "tuo hakee helpompaa koulua ja valitsee kaksoistutkinnon, ihan väärillä vesillä, tiedä mistään mitään" tai muuta vastaavaa. Ehei, tiedän kyllä kuinka rankkaa se on, varsinkin kun ammatilliselle puolelle olen hakenut ensisijaisesti hoitoalalle, ensihoitajan ja lähihoitajan koulutusohjelmiin. Kolmas ja kaksi viimeistäkin hakukenttää menivät sitten catering - puolelle eri kouluihin ympäri aluetta. Jos nyt en pääse siihen hoitoalan kouluun.

Helppoutta haen tosin siinä mielessä, että minulle pelkkä lukeminen ja tällainen yleiskatsomuksellisesti on äärimmäisen tylsistyttävää eikä motivaationi kestä sitä kovin kauaa. Kaipaan jotakin mielenkiintoista aihepiiriä, johon paneutua syvemmin. Kuviksen- tai musiikinvalinnaiset eivät riitä tuomaan tätä sisältöä opiskeluuni, kaipaan jotain enemmän. Ammattikoulu kiinnostavalla linjalla olisi juuri sitä mitä tarvitsisin. Jotenkin, kuitenkin, tuntuu että ammattikoulusta valmistuu kuitenkin johonkin, josta on paljon hyötyä, etekin valitsemallani alalla jos sinne tulen pääsemään. Tietenkin lukiostakin on suuresti hyötyä, mutta hieman pitemmällä aikavälillä ehkä enemmän. No, ymmärrätte mitä tarkoitan.

Se koulusta. Olen tarkastellut itseäni kriittisesti viimeaikoina, ja huomasin muutama kuukausi sitten että uudelle paikkakunnalle tulon jälkeen olen.. minusta oli tulossa tylsä. Yritin erottua massasta mahdollisimman vähän, olla mahdollisimman huomaamaton. Olin pukeutunut varsinkin alkulukukaudesta niin yksinkertaisesti kuin mahdollista. Mahdollisimman vähän kuvioita ja värejä, silti välttelin yksivärisyyttä tai liiallista mustaa, sekin pistää silmään. En halunnut tuoda eriäviä mielipiteitäni ollenkaan esiin vaan olin hiljaa tai myötäilin muita vaikka olin aivan päinvastaista mieltä. Minne minun minuuteni katosi? Säikähdin suurilta osin sitä, kuinka vähän tuossa koulussa näin ihmisiä, jotka pukeutuivat jotenkin silmiinpistävän erilaisesti. Minä en uskaltanut olla erilainen. Minä, joka koko yläasteen ajan taisteli muiden mielipiteitä vastaan mitä erilaisemmilla asukokonaisuuksilla tai yksityiskohdilla, "etiketin vastaisesti" käyttämällä jotakin asustetta, laukomalla omia mielipiteitään avoimestikin jopa opettajille tietysti valmiksi mietityin perustein ja asiallisesti jne. Sekin tosin vähän rauhoittui viimeisellä vuodella.. Minne se "rohkeus" oikein katosi?



Nyt olen saanut pikkuhiljaa taas kiinni itseäni niskasta, ja alkanut pukeutua enemmän niinkuin itsestäni tuntuu hyvältä. Siitä esimerkkinä hiuskokeilut, kulmalävistys, asteittain lisääntynyt musta.. Ja ne meikittömät röllipäivät milloin en vain ole jaksanut panostaa ulkonäkööni juuri lainkaan. Ja olen alkanut tuomaan omia mielipiteitänikin hieman esiin, varovasti tietenkin, hieman soveltaen, seurasta riippuen..
Nyt vasta, kun alan pyristellä irti kotelostani, huomaan että kuinka paljon muitakin omanlaisensa tyylin vaalijoita, tyylistä riippumatta, on tässäkin koulussa. Myös niitä, jotka lähentelevät omaani. Sitten pysähdyn. Mikä on se minun tyylini? Millainen minä haluan olla? Tunnen itseni samalla pinnalliseksi ja ahdistuneeksi kun tajuan, että en minä ole aivan varma. Ja ahdistun vielä lisää, kun huomaan, että en edes uskaltaisi pukeutua tai olla niin kuin välillä haluaisin. Välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat.

Enkä ole ainoa jonka sen on huomannut. Siitä on minulle mainittu useastikin, mutta yleensä liittyen siihen, miten käyttäydyn. Olen liian kiltti, en tuo omia mielipiteitäni tarpeeksi esiin, olen liian alistuva ja altruistinen. Mutta pari ihmistä, jotka ovat nähneet minun räväkimmätkin vaiheeni, ovat huomauttaneet minulle myös pukeutumisestani. Olen kuullut jopa yllättävänkin kannan asiaan : "etkai sinä oikeasti ole niin alistuva että koitat soluttautua muiden joukkoon saadaksesi hyväksynnän?" Se pisti ajattelemaan. Ei se ollut minun ensisijainen tarkoitukseni. Vai oliko?

Ei ole kauaakaan, kun eräs ihminen sai minut ajattelemaan sanoillaan. Ne menivät kutakuinkin näin (pahoittelen että en voi lainata niitä tänne sanatarkasti, otin mieleeni talteen enimmäkseen sen niiden tarkoituksen, siispä lainaan niistä tänne vain palasia): "Sinäkin olet vielä/juuri siinä iässä, että etsit itseäsi. Ihan oikeasti. Pyörit ja hyörit etkä tiedä miten sinun pitäisi olla. Koitat mukautua, kokeilla rajoja.."
Niin. Vaikka yritinkin kieltää sitä, minulla on hyvin epävarma olo itsestäni. Minua myös ahdisti, että joku pystyi lukemaan minua niin hyvin. Hän puhui myös monesta muusta asiasta, ja noin vain luetteli sisimpiä, piilotelluimpia ajatuksiani ja luonteenpiirteitäni, ominaisuuksiani ja tunteitani minulle kuin tietosanakirjasta. Hän muisti millaisessa mielentilassa olin ollut esimerkiksi kuukausi, viikko tai minuutti sitten, ja osasi sanella mitä oletettavasti ajattelin kenestäkin tai mistäkin milläkin hetkellä, vain sen perusteella, miten näki tai kuuli minun reagoivan/käyttäytyvän. Vaikka nopeimmat tuntemukset menevät ohi millisekunneissa, keskustelun aikana niitä ei voi häneltä piilottaa.

Tietenkin hän huomasi ahdistuksenikin, joten kerroin sitten ihan suoraan että tunsin itseni "alastomaksi" hänen edessään, etten voisi piilotella tai salailla häneltä mitään. Hän vain kommentoi asiaa tyynesti, että hän nyt on vain hyvä lukemaan ihmisiä. Ja minä kun luulin että minua olisi vaikea lukea.. Varsinkin kun kyseisen henkilön kanssa en ole niin kauaa tuntenut että olisi luullut mitenkään olevan mahdollista hänen arvata/tulkita mieleni myllerryksiä elämäni aikana, kun ei hän niissä pahimmissa ole ollut mukana laisinkaan. Silti hän pystyi siihen.

Olen huojentunut siitä, että vaikka oloni olikin hieman turvaton hetken aikaa, tajusin että koska häneen voisi luottaa, minun ei tarvitsisi pelätä sitä että hän tietäisi minusta niin paljon. Ei se leviäisi minnekään. Eikä minun täytyisi esittää mitään muuta hänen edessään mitä en ollut, hän kyllä huomaisi sen. Hän kyllä huomasi milloin minun oli paha olla vaikka kuinka koitin hymyillä ja puhua päinvastaista, tai ennenkuin edes ehdin valua siihen mielentilaan kokonaan. "Kato minua silmiin ja sano että kaikki on hyvin. Sitähän minäkin." "Katoppa tänne. Noni, kerro mikä sua nyt ahdistaa." "Sua ahistaa nyt joku. Ihan selvästi. Kyllähän sen näkkee." "Taas nää yrität hymyillä ja esittää että kaikki on hyvin vaikka näkeehän sen ettei oo" tai sitten puolihuumorilla :"Mikäs meiän pikkusella nyt on?" Se oli tavallaan niin alistavaa, toinen näki niin selvästi jos jokin vaivasi ja oliko iso vai pieni huoli kyseessä. Vähän niiku tyyliin "noni hohhoijaa elähän viiti vaa tokase suoraan kyl mä tiiän."
Jopa ollessaan selin minuun hän huomasi kyllä jos minua vaivasi jokin, vaikka kyse oli pienestäkin asiasta jolle en itse mielessäni asettanut juurikaan painoarvoa sen hetkellisyyden vuoksi. Kuitenkin, jos mielessä pyörii sillä hetkellä vain jokin mitätön asia / asia jota ei tahdo jakaa kenenkään kanssa, toinen kyllä huomaa ja ymmärtää sen sanomattakin. Eikä pakota puhumaan, mutta on valmiina jos joskus haluan/tarvitsen jonkun jolle puhua. Sanaton viestintä on huojentavaa, ei tarvitse sanoa asioita ääneen, vaan tietää että toinen kyllä ymmärtää pienestäkin eleestä mitä tarkoittaa.
Eikä se ole sellaista empaattista "olen huolissani" äänensävyllä koristeltua kyselyä niinkuin monien ystävien kanssa, joka monesti jopa tekee puhumishetkestä hankalampaa. Se on vaan "huomaan että sinulla on jokin ja haluat puhua siitä joten kakista ulos vaan" - "jutustelua". Ugetit? Vähän niin kuin small talkia asiallisempaan sävyyn.

Kun selvisin alkujärkytyksestä hänen tuodessaan esiin tämän puolen itsestään ja sen, että on ollut kokoajan kartalla mielentiloistani ja muusta, että hänelle on muodostunut
 aika realistinen käsitys pelkkien päätelmien ja osittaisten avautumisieni avulla tehtynä hurjan pitkältä ajalta verrattuna siihen paljon olemme viettäneet aikaa samassa porukassa saati kaksin, osasin suhtautua asiaan joten kuten tyynesti. Mitä minä huijaan, asia hirvittää minua hieman yhä. Sillä tämä synnytti minulle hieman nolojakin hetkiä. Ei välttämättä aina itse asian vuoksi, vaan siksi että hän oli huomannut että olin koittanut peittää sen. Näemmä surkein tuloksin. Näin jälkikäteenkin kuultuna se, että hän oli huomannut sen kaiken, tuntuu erittäin .. ahdistavalta, nololta, en minä keksi sille tunteelle sanaa. Vai ehkä vielä enemmän, kuin että jos hän olisi jo silloin sanonut huomanneensa? Kumpi olisikaan sitten se "nöyryyttävämpi" vaihtoehto?

Tarkoitan kuitenkin edelliseen kappaleen alulla sitä, että ymmärsin ajatella hänen neuvojaan syvällisemmin ja tarkemmin, niissä monesti piili "totuuden siemen." Mietinkin usein, miten osuvia lausahduksia hänellä usein oli tilanteeseen kuin tilanteeseen. Vaikka aiemminkin olin monesti miettinyt pitkäänkin hänen filosofisia lauseitaan, tajusin miettiä niitä nyt aivan eri kantilta, kun tiesin että hän tiesi. Ja hän tiesi että tiesin että hän tiesi ja.. Niin.

"Mietit kokoajan mitä muut ajattelee, jos teet niin tai näin. Tee niin kuin tuntuu hyvältä, äläkä murehdi liikaa kokoajan" "Ei muiden mielipiteellä ole paskaakaan merkitystä" Onpas, muiden mielipiteillä ON väliä, pistän vastaan. Niin, ymmärrän kuitenkin mitä lauseella tarkoitettiin. Ja onhan siinä pieni peräkin, välttämättä ketään ei edes kiinnosta jos tekisin niin kuin tekisin, vaikka joitakin vastaavanlainen on joskus saattanut hetkauttaa suurestikin. Ja jos joitain hetkauttaisikin, onko sillä merkitystä minun elämässäni välttämättä?

Tiedän että tulen aina ajattelemaan että mitähän muut ajattelevat ja toimimaan mahdollisimman varovaisesti ketään loukkaamatta, mutta yritän päästä siihen, että niin kauan kuin jokin asia ei voi jotakuta satuttaa tai aiheuttaa vahinkoa, tai ole haitaksi loppupäässä minulle, minun ei välttämättä tarvitse toimia muiden mielipiteiden mukaisesti. Joskus ei haittaa jos jokin henkilö loukkaantuu jostakin mitä teen vaikka siksi että se on hänen periaatteidensa vastaista, ainakaan jos kyseesä on henkilö jota tuskin tulen useasti loppuelämässäni näkemään.
Niin, huomaatteko, lievennän ja lievennän tätä kokoajan. "välttämättä, joskus,ainakaan" kohta ollaan taas lähtöpisteessä. Ehkä minun pitäisi opetella sitä itsekkyyttä vähän. Jos muutkin sen piirteen omaavat niin miksi minun.. niinpä niin. Kyllähän minä siihenkin vastauksen tiedän: koska minun ei tarvitse olla samanlainen, enkä halua olla ilkeä ja niin edelleen. Ehkä minäkin vielä joskus. Tai sitten "kadut vielä lopun elämääsi kun jonkin asian jätät tekemättä vain siksi että joku muu".

En yleensä oikein pidä siitä että ihmiset ottavat nuoren ikäni esille ja perustelevat tunnetilojani tai tekemisiäni juuri sillä tai latelevat minusta asioita joita en tunne omikseni. Tämä ihminen nyt taitaa ollakin ensimmäinen, joka on saanut asiansa perille, ja joka latelee minulle kiistämättömiä faktoja itsestäni. Ensimmäinen aiheesta puhuja joka minut tuntee sillä tavalla että voi asiasta puhua tietäen jotain syvempää kuin yleistykset. Sillä kyseessä on ystävä, eikä esimerkiksi henkilö joka on tai on ollut jotenkin määräävässä asemassa minua kohtaan. Sillä vain ystävä voi tietää itsestä kaikki puolet ja arvostella realistisesti.
Ja vaikka se aluksi tuntuikin hiukan pahalta, niinkuin aina jos joku tuon kortin esille ottaa
, niin loppujen lopuksi siitä tuli vain sellainen fiilis että toinen sanoo asian arvostelematta, hyvää hyvyyttään. Ja niinkuin hän sanoikin,"enkä minä tarkota mitenkää loukata tai arvostella, sanon vaan tosiasioita". Niin muutkin sanovat, tiedän. Mutta ensimmäistä kertaa tuo lause otenkin rauhoitti, ja tuntui siltä oikeasti.

 Tiedän ainakin, keneltä mennä kysymään neuvoa, jos tarvitsen jotakuta ns. "potkimaan perseelle" jos en itse saa aikaiseksi vain siksi koska "mitä ne muutkin aattelis.." ^^

"Sitäpaitsi, eihän kenenkään tarvitse tietää?"




 

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Minä oon aina tykänny lukea tätä sun blogia ja täytyy sanoa, että kyllä sun teksteistäkin näkyy, että sulla on ollut välillä paha olla, mutta itse olen niin kovin huono kaikessa lohuttamisessa kun en löydä ikinä oikeita sanoja. Olen vain aatellut että toivottavasti se pärjää. voimia :)