Find yourself!

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Kissantassu maitokupissa.

/Kirjoitettu 5.8, julkaisen vasta tänään koska en ehtinyt lisätä kuvia tuolloin..

Maanantaina kesätöitä jatkoi sairasloman jälkeen hiukan jäykähköliikkeinen (onkohan se edes sana) tyttönen. Alkuviikko tuntui ihan kamalalta pakkopullalta kovan väsymyksen ja kipeiden lihasten johdosta, mutta loppuviikkoa kohden se alkoi helpottaa kunnes perjantaina sain häädöt sairaspetiin kesken päivän. "Mikäs sinua noin puhalluttaa? Herranen aika, sinähän oot ihan kalpeakin, kotiis siitä, TERVEYSKESKUKSEN KAUTTA!"  Vatsahan se, mikäs muu, flunssaan yhdistettynä. Lämpöä oli toissapäivänä ja tänäänkin, nyt jo pikkuhiljaa voiton puolella. Toivotaan.

Minulla on ollut jo kauan aivan järkyttävä kissakuume, ja siitä sitten ollaan Jonnen kanssa jo tovimme keskusteltu. Tutuille syntyi vasta sopivasti kissanpentuja, ja keskustelu alkoikin edetä vakavampaan suuntaan ja suunitelmien teko alkoi. Ajatus omasta kissavaavista tuntui silti niin kamalan etäiseltä..

Pian selvisi, että meille ei niistä pennuista ehkä riittäisikään, sillä halukkaita oli lukuisia. No, harmittihan se mutta pidin peukkuja pystyssä. Sitten kuulin joltakin, että kauppojen ilmoitustaululla oli nähty kissanpentuilmoituksia. Eikun siis tuumasta toimeen: kiertämään ilmoitustaulut läpi! En ehtinytkään käydä kuin kahdessa(?) kaupassa, kun törmäsin siihen. Ilmoitus neljästä kissanpennusta, luovutusikä saavutettu viikko sitten. Yksi poika ja kolme tyttöä.  Naurahdin Jonnelle että katsos kuinka söpöjä ja sitä rataa mukamas puolitosissani. Todellisuudessa hetken emmittyäni salaa repäisin itselleni puhelinnumeroliuskan taskuuni.

Pohdittuani yön yli päätin soittaa seuraavana päivänä numeroon. En uskonut, että varsinkaan se uneksimani poika olisi vielä jäljellä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Ajattelin, että ainahan sitä voi käydä katsomassa. Töitten jälkeen soitin salaa Jonnelta ja sovin meneväni katsomaan pentuja seuraavana päivänä kunhan töistä pääsisin. Puhelun jälkeen tuijotin puhelinta ja perhosia vilisi vatsassa. Uskottelin itselleni että tuskin sieltä löytyisi sellaista joka sydämen valloittaisi, käyn vain katsomassa kuitenkin vaikka tuskin sieltä kissaa ottaisin ja sitä rataa. Siitä huolimatta se pieni nipistys vatsassa pysyi.

Otin kissan hankinnan puheeksi niin kuin ohimennen Jonnen siemaillessa aamukahviaan (kello n. kolmen aika iltapäivällä). Jonne sai ensimmäisellä kommentillaan vatsani kääntymään ylösalaisin: "No mutta eihän me vielä ainakaan, ootetaan tämä syksy ensin ku sitte se vois ehkä olla helpompaa jos ymmärrät mitä tarkoitan.." Hän kuitenkin ilmeisesti huomasi säikähtäneen ilmeeni, sillä kysyi perään hetken hiljaisuuden jälkeen: "..Vai?" Vastasin jotain siihen suuntaan että niin kai sitten ja otin jo puhelimeni esille ilmoittaakseni pentujen omistajalle että en tulekaan katsomaan niitä. Jonne huomasi tämän ja kysyi että mitä nyt oikein on tekeillä. Minä sitten paljastin napanneeni sittenkin sen numeron ja soittaneeni tapaamisajan. Keskustelu alkoikin sitten alusta.. Sovimme että menemme yhdessä katsomaan pentuja, mutta ei sillä tarkoituksella että kissa ainakaan sinä päivänä heti otettaisiin.

Seuraavana päivänä töissä päässä pyöri maukuvia ajatuksia. Spottasin yhden pahvilaatikon, josta saisi oivan pesäkopperon ja kiikutin sen kaapilleni ihan kaiken varalta pienen emminnän jälkeen. Olo oli edelleen heikko edellisen illan lämpöilyn ja jo kauan jatkuneen flunssan takia yhdistettynä taas alkaneisiin vatsakipuihin. Minut siis passitettiin kotiin vastusteluistani huolimatta, ja nappasin pahvilaatikon mukaani. Kotona myöhemmin päivällä Jonne katsoi laatikkoa ihmetellen että mikä ihme se on. Vastasin hieman ujona: "Nosiis tuota kun jos sille kissalle sitten joskus.." Jonne hymyili ja naurahti: "Sinä sitten vissiin ihan oikeasti haluaisit kissan?" Nyökkäsin nolona ja sitten alkoikin jälleen kissakeskustelu joka päättyikin siihen, että "Mutta entä jos tänään meille tulisikin kissa kotiin?" Naurahdin että tuskimpa mutta eihän sitä tiedä tietenkään.. Salaa mielessäni pompin riemusta: ehkä joskus sittenkin.
Lääkkeiden voimalla sain vatsakivut helpottamaan ja suuntasimme kissojen kotiin. Vastassa oli todella mukava pariskunta (oletan) jotka veivät meidät pentueen luokse. Siellähän ne penkeillä kiipeillen temmelsivät keskenään. Kysyin, että vieläkö se poika olisi vapaana, ja sain kuulla, että olimme ensimmäiset jotka olivat yhteyttä ottaneet. Ilahduin suuresti! Tämä nainen katseli hetken etsivästi ympärilleen kunnes kyykistyi lattialle ja nosti pöydän alta pienen karvakasan. Ensireaktioni oli: "Ei herranen aika, se on niin suloinen! Onko tämä se poika?" Kaikki suunitelmat viileydestä ja rauhallisesta käyttäytymisestä olivat pois pyyhittyjä. Seuraavaksi otinkin pikkuisen vintiön syliini ja näytin sitä Jonnelle katsoen anelevasti: "Eikö se ole suloinen, katso, niin täydellinen, otetaan se!" Olin myyty. Ja niin oli Jonnekin, joka tosin onnistui säilymään rauhallisena.
Siinä sitten alkoikin kyseleminen madotuksesta sun muusta tähdellisestä samalla, kun tämä pikku kirppu vilisti karkuun minkä jaloistaan pääsi emää vinkuen. Mies koitti nauraen meille toistakin mukaan antaa, johon kuitenkin vastasin kieltävästi, onneksi järki pelasi sen verran. Seuraavaksi nousikin suuri kysymys pintaan: Miten ihmeessä me saataisiin se kuljetettua kotiin? Vastaus löytyi äkkiä: Omistajat olivat lähdössä juuri kauppaan, ja voisivat tuoda sen siinä samassa meille. Niin kävikin, ja poika haettiin emon takaa kantokoppaan tutun kangaspalan kanssa ja auton perään. Hihkuin itsekseni riemusta, kun nostin pennun syliini ja laskin sen uuden kotinsa lattialle Jonnen lähtiessä hakemaan sille kaupasta ruokaa sun muuta.








  


Aluksi pentu kierteli jokaisen paikan, mutta vessaan se ei uskaltanut mennä. Ovelta vain vilkuili ja jatkoi matkaa. Joi heti pikkuisen mutta ei koskenut ruokaan. Olin kuullut omistajilta, että emo oli ollut arka tullessaan taloon ja olivat sille kissanmaitoa antaneet, joka oli auttanut. Kävimpäs itsekin sitten purkin kipaisemassa, ja huomasin tehon. Ruoka alkoi maistua aika hyvin ja pentu rauhoittui unten maille. Pari kertaa heräsi, jolloin antoi rapsuttaa ja kehräilikin, mutta heti kun virkistyi niin pinkoi piiloon. Jonne lähti yötöihin ja minä jäin
pennun kanssa kahden..


Pikkuinen alkoi tottua minuun nopeammin kuin uskoin! Ajattelin että siinä menee pari päivää, että tulee ihan itse houkutellessa rapsuteltavaksi ja muuta. Toisin kävi! Viimeyönä ei sitten tullutkaan itsellä kamalasti nukuttua..

Nukahdan kahdentoista aikaan rapsutellessani Röpi "Poko" Helenius Hetfielttiä toisen väsyneisyyden turvin käsivarren etäisyydeltä, herään parin tunnin päästä ja huomaan että pentu on kömpinyt ihan minuun kiinni ja nukahtanut siihen niin kuin emon suojelukseen konsanaan. Koitan varovasti siirtää jalkaani (lonkkaa pakotti siinä kylkisikiömössöasennossa kyyhöttämisen jälkeen mukavasti..) niin vaavi alkaa ynisemään, haroo tassuillaan jalkaa ja puskee kevyesti päällään siihen sitten taas hiljeten. Loppuyö menikin sitten siinä että vajaan 2 tunnin välein pentu herättää leikkimään, hetken telmittyään taas nukahtaa viereen ja sitä rataa. Aamulla (7 aikaan) sitten lähti jo kiertelemään itsekseen kun Jonne tuli kotiin ja alkoi nukkumaan. Pari kertaa kävi telmimässä Jonnen jaloissa mutta sitten meni omaan koppiinsa nukkumaan kuitenkin.
Tänään Jonnekin ehti olla pikkuisen kanssa ja alkaa Poko siihenkin tottua :) Jonne on ihan myyty, lässyttää itsekin minkä kerkiää pennulle. Ollaan nyt sitten vissiin sellanen onnellinen pikku perhe.

/Tästä alkaa 7.8 eli tänään kirjoitettu jatkopätkä.


Eilen, maanantaina 6.8 sain taas pitää päivän ja yön kahdenkeskistä aikaa Röpin kanssa. Lainasin Valtterilta pentuvaljaat ja lähdettiin käyttämään Röpiä ulkona ensimmäistä kertaa tuossa meidän pihassa. Raukka pelkäsi aluksi ihan kamalasti eikä millään meinannut tulla ovesta ulos ennenkuin sylissä kannoin sen pihalle. Siinä sitten se istui ja ihmetteli sylissäni jonkun aikaa, aina kun laskin sen nurmelle niin raukka pomppasi ilmaan ja kipusi takaisin syliin. 

Lopulta se alkoi rohkaistua ja uskalsi jo liikkua hieman, ja loppuvaiheessa se jo loikki pitkin pihaa. 
Se ei edelleenkään kamalasti tykkää kävellä nurmikolla saatika valjaissa mutta tottuu hiljalleen. Tänään ei päästy pihalle kun sataa vettä, mutta pitää tässä katsoa jos joskus taas paremman ilman tullessa käytäisiin. :) 

Tarkennus ei ihan osunut oikeaan kohtaan.. Kuvasin sokkona. :D

                                  





Tässä kuvassa valjaat ei näy melkein ollenkaan. . 




Nyt menen tuonne sängylle miesteni (Röpin ja Jonnen) kanssa telmimään, lisää tekstiä tästä päivästä sitten varmaan illalla tai joku toinen päivä. :)

Miu, Opossumi. 





Ei kommentteja: